MDS nettijulkaisu: Farmakognostista yleissivistystä – torajyvistä

Farmakognostista yleissivistystä – torajyvistä

Manu Eeva
Apteekkari, proviisori, FaT
 
Koko kesän päänsäryistä kärsineenä ajattelin tällä kertaa keskittyä yhteen erikoisimmista rohdoksista nimittäin torajyvään. Latinaksi rohdos tunnetaan nimellä Secale cornutum, joka voidaan kääntää sarvimaiseksi rukiinjyväksi. Torajyvä, kansannimeltään ”karjunhammas”, on hyvä esimerkki rohdoksesta, jonka vaikutukset ovat olleet tunnetut jo vähintään vuosituhannen verran. Sen sijaan sen hyödylliset ominaisuudet vasta tieteellinen tutkimus on tuonut esille. Torajyvän aiheuttaja on kotelosieniin kuuluva heinäkasvien sienitauti Claviceps purpurea Tul., joka viihtyy erityisesti rukiissa, mutta myös vehnässä ja ohrassa sekä luonnonheinissä. Itse sienen tieteellinen nimi voidaan kääntää ”purppuranväriseksi nuijapääksi” (lat. clavus nuija lat. -ceps pää, lat. purpurea purppuranvärinen), joka viittaa talvehtineen torajyvän muodostamiin pieniin itiöemiin (kuva 1). Sienen saastuttamat jyvät kasvavat terveitä jyviä paljon isommiksi (Kuva 2 ja 3) ja ovat lopulta pinnaltaan väriltään tummanruskeita (kuva 3).
 

Kuva 2. E. E. Sundvikin farmakopeakäännöksen (1888) kuvituksesta rukiin tähkä, jossa on torajyväkin.

Kuva 1. Suomen farmasian opetuksen isä Ernst Edward Sundvikin julkaisi Suomen IV farmakopean ruotsiksi. Toisen laitoksen (1888) hän varusti rohdoskuvilla. Kuvassa Claviceps purpurean Tul. sienimäisiä itiöemiä.

Kuva 3. Kirjoittajan keräämiä Clavieps purpurean Tul. saastuttamia rukiintähkiä torajyvineen.

Sienen saastuttama rukiin kukinto alkaa ensin erittää mesimäistä itiöitä sisältävää nestettä, joka houkuttelee hyönteisiä. Pölyttäjähyönteiset siis levittävät tätä kasvitautia. Viljan tuleentuessa torajyvät putoavat maahan, jossa ne talvehtivat, ja seuraavana keväänä niihin kasvaa pieniä sieniä muistuttavia purppuranvärisiä ”nuijapäitä” (kuva 1) eli itiöemiä, joiden muodostamat itiöt levittävät myös tätä kasvitautia. Rohdoksena torajyvä ilmestyi vasta Suomen II farmakopeaan (1852), mutta sen aiheuttamat joukkomyrkytykset olivat olleet vaivana todistetuksi jo vähintään vuosituhannen.
 
Ensimmäiset kirjalliset kuvaukset joukkomyrkytyksistä, jotka sopivat torajyvien saastuttaman viljan aiheuttamiksi ovat ainakin jo 900-luvulta, jolloin saastunutta viljaa syöneillä esiintyi vakavia kuolemaan johtaneita joukkomyrkytyksiä. Pitkäaikainen altistus saastuneelle viljalle johti nykyään ergotismina tunnettuun tilaan, mutta keskiajalla tunnettiin Pyhän Antonius Suuren mukaan ristityllä saksalaisella nimellä ”Antoniusfeuer” eli Antoniuksen tuli. Tämä Pyhä sattui olemaan mm. amputoitujen ja ihotaudeista kärsivien suojeluspyhä. Latinankielinen rinnakkaisnimi krooniselle myrkytykselle oli ignis sacer eli pyhä tuli on vanhaa perua, sillä jo roomalaiset Plinius ja Vergilius käyttivät tätä nimeä saman oireisista sairauksista. Varmuutta ei ole, oliko kyseessä ergot-alkaloidimyrkytys, vai jokin muu samankaltaisia oireita aiheuttanut sairaus.
 
Nimi johtui torajyvämyrkytyksen aiheuttamasta ääreisverisuonien supistustilasta, jonka seurauksena oli sormien ja varpaiden kuivakuolio eli -gangreena. Ajatuksena oli, että synnintekijöillä oli jo helvetin esimakuna palovammoja raajoissaan: mustuneet nekroottiset ulottimet irtoilivat itsestään ja näyttivät ikään kuin palaneilta. Potilaiden psykoottiset tai maaniset oireet tietysti vain vahvistivat tätä käsitystä. Vasta 1600-luvulla alettiin ymmärtää, että ignis sacer saattoikin olla myrkytyksen aiheuttama eikä ”yläkerran tahi alakerran vaikuttajien tekosia”. Väkisin tulee mieleen mahdollisuus, että keskiajalla ilmenneillä usein uskonnollisilla joukkohysterioilla (esim. flagellantit Perugiassa 1259), joihin liittyi selviä psykoottisen käyttäytymisen piirteitä, voisi ainakin osittain olla selityksenä torajyvämyrkytys. Tämän puolesta puhuu samanaikaisesti olleet katovuodet, jotka ovat saattaneet edistää torajyvän yleisyyttä ja nälänhädän aiheuttamaa pakkoa syödä myös huonolaatuista viljaa. Samoihin aikoihin Suomessa oli viimeiset laajemmat torajyvämyrkytystapaukset mm. 1860-luvun katovuosien aikoihin.
 
Ergotismi sanana tuli käyttöön vasta 1800-luvun loppupuolella, kun oireiden aiheuttaja oli selvillä. Termi johtunee ranskan kukon jalan kannusta tarkoittavasta sanasta argot/ergot, koska torajyvä sitä muodoltaan muistuttaa. Kukon kannus on taas uros-oletetuilla kanoilla eli kukoilla oleva iso käyrä kynsi, jonka käyttötarkoituksen selvittämisen jätän valveutuneille lukijoille. Kukonkannukset (Consolida) on taas leinikkikasveihin kuuluva yksivuotisten ruohovartisten kasvien suku, jolla ei ole mitään tekemistä tämän jutun kanssa. Viimeisin tiedossa oleva laaja myrkytystapaus oli Neuvostoliitosta 1920-luvun lopulta, jolloin myrkytyksestä kärsi yli 11000 neuvostokansalaista.
 
Ergotismin alkuoireita olivat ripuli, pahoinvointi ja tuntohäiriöt. Myös päänsärky, epileptisten kohtauksen kaltaiset tilat ja kouristukset, mania, psykoosi olivat mahdollisia. Ruoansulatuskanavan oireet yleensä alkoivat ennen keskushermostoon kohdistuvia vaikutuksia. Verenkierron estyminen verisuonten voimakkaan supistumisen seurauksena johti pahimmillaan kuivagangreenaan eli -kuolioon. Aiheuttajana torajyvämyrkytyksessä ovat sienen muodostamat ergotamiini ja ergokristiinialkaloidit. Ne vaikuttavat eniten elimistön vähäverenkiertoisiin ääreisosiin kuten sormiin ja varpaisiin. Oireet vaihtelevat ihon hilseilystä, heikentyneeseen pulssiin elimistön ääriosissa, ihon irti kuoriutumiseen, tuntoaistin menetykseen, turvotukseen ja ääreisosien mustumiseen ja lopulta autoamputaatioon tai amputointiin taudin leviämisen estämiseksi.
 
Torajyvän saastuttaman viljan käyttö karjan rehuna tiedetään aiheuttaneen karjalla luomisia (spontaani sikiöiden abortoituminen eläimillä). Samoin torajyvillä on synkkä historia myös niiden käytössä sikiönlähdetyksessä. Kohdun ja sikiön verenkierron heikentäminen torajyviä raskaana olevalle syöttämällä johtaa sikiön kuolemaan ja abortoitumiseen. Tuoreen torajyvän tappava annos aikuiselle on noin 5–10 g. Monesti tässä kuvatun toimenpiteen seurauksena oli myös äidin menehtyminen toimenpiteen seurauksena, koska torajyvä on pieninäkin annoksina tappava ja ergot-alkaloidien pitoisuudet voivat vaihdella suuresti riippuen mm. rohdoksen kasvuolosuhteista ja kuivarohdoksen säilytysajasta. Lapsikuolleisuus noihin aikoihin oli muutenkin järkyttävän korkeaa ja synnyttäminen oli myös äidille hengenvaarallista pelkästään puutteellisen hygienian vuoksi.
 
Keski-Euroopassa torajyvää käytettiin lääkintään jo 1820-luvulla kirjallisuuden mukaan. Vaikeissa synnytyksissä saatettiin yrittää liiallista verenvuotoa hillitä torajyvistä valmistetuilla lääkkeillä. Tästä tullee rohdoksen saksalainen nimi Mutterkorn. Tämän ajan kirjallisuus jo muistuttaa rohdoksen vaarallisuudesta ja suosittelee äärimmäisen pieniä annoksia ja käyttöä vain hätätapauksissa. Lääkemuotoina käytettiin suun kautta annosteltavia infuuseja ja decocteja eli hauteita ja keitteitä. Infuusia ei tule sekoittaa nykyajan infuusioon.
 
Torajyvien on tutkimuksissa osoitettu korkean rasvapitoisuuden lisäksi sisältävän lysergihapon kanssa esteröityneitä aminoalkoholia ja eri polypeptididjä. Rohdos oli varsin huonosti säilyvää, ja varasto piti uusia kerran vuodessa. Tämä oli huomattu jo muutama sata vuotta aiemmin, kun todettiin, ettei ylivuotinen saastunut vilja aiheuta ergotismia.

Verisuonia supistava vaikutus johti myöhemmin 1900-luvulla puhtaiden torajyväalkaloidien käyttöön mm. migreenin hoidossa. Viimeisenä markkinoilla oli Bellergal®, joka sisälsi muiden rohdosperäisten aineosien lisäksi mm. ergotamiinitartraattia (Kuva 4). Valitettavasti tämänkin jo nykyaikaisilla tekniikoilla valmistetun lääkevalmisteen ongelmana olivat haittavaikutuksena ilmenneet ääreisverenkierron häiriöt ja tuntohäiriöt. Torajyvä on pääosin hävinnyt maanviljelyksestä muuttuneiden viljalajikkeiden ja parantuneiden viljelytekniikoiden sekä myllyjen kehittymisen ansiosta. Torajyvää toki myös viljeltiin esimerkiksi myös Suomessa lääketeollisuuden tarpeisiin tartuttamalla torajyväsientä rukiin kukintavaiheessa.

Kuva 4. Legendaarinen Bellergal® valmisteen purkki Tanskan markkinoilta. Ergotamiinitartraatin lisäksi valmiste sisälsi belladonnauutetta ja fenyylietyylibarbituraattia. Valmiste oli indikoitu menopaussin oireisiin.

Oma lukunsa on 1900-luvun eräs kuuluisimmista kemisteistä sveitsiläinen Alfred Hofman (1906–2008), joka tutkiessaan lysergihappojohdannaisia migreenilääkkeen kehitystyössään Baselissa syntetisoi 1938 lysergihappodietyyliamidin eli LSD:n. Ensimmäisenä hän onnistui itse altistumaan aineelle vahingossa ihokontaktin kautta. Vapaaehtoisia kokeilijoita tälle lääkekandidaatille ei alkuun ollut, joten hän päätyi, kuten ennen oli kunniallisten tiedemiesten tapana, testaamaan ainetta itseensä. Tuloksena oli melkoisen jännittävä polkupyörämatka laboratoriosta kotiin, kun yhdisteen hallusinogeeniset ominaisuudet alkoivat vaikuttaa.
 
1960-luvulla LSD sai tästä syystä muunlaista käyttöä, johon ei liittynyt lääketieteellistä käyttöaihetta. LSD:a yritettiin käyttää psykoosin hoitoon ja sillä indusoitua psykoosia yritettiin myös käyttää tutkimusmallina antipsykoottien kehittämisessä. Tulokset eivät olleet toivotun laisia. Valitettavaa on, että LSD:n viihdekäyttö huumeena on stigmatisoinut koko hallusinogeenien tutkimuskentän ja monen muunkin aineen tutkimisen. Tuntuu että nikotiinikin on ollut pannassa, vaikka on ainoita Parkinsonin taudin puhkeamista viivästyttäviä aineita. Aivan viime vuosina on ollut havaittavissa, että kymmeniä vuosia sitten pannaan julistetut aineet ovat pääsemässä taas asiallisen tutkimuksen piiriin. Paracelsus jo sanoi, että annos tekee aineesta myrkyn, samoin tekee sen käyttötarkoitus.